Muistoissa ja odotuksissa eli menneisyydessä ja tulevaisuudessa on paljon väistämätöntä; ja osa tästä on sellaista, minkä haluaisi olevan toisin. Toisin sanoen on ongelmia, joita ei voi ratkaista eikä siirtää syrjään, vaan joiden kanssa pitää tulla toimeen. Ja filosofiaa minä tarvitsen erityisesti silloin kun olen tekemisissä jonkin kiertämättömän, muuttumattoman tai kohtalonomaisen vaikeuden kanssa. On kyse asenteen muokkaamisesta, suhtautumisesta väistämättömään. Muista Epiktetos: ihmistä eivät kiduta asiat sinänsä vaan hänen käsityksensä niistä.

Väistämättömän epätoivottavuus edellyttää tietysti määrätynlaista haluamisen ja tahtomisen suuntaa. Jos ihminen haluaa juuri sitä, mitä väistämättä tulee tapahtumaan, mitään ongelmaa ei ole. Menneisyyskään ei tuottaisi minulle tuskaa, ellen niin kovasti toivoisi asioiden olleen toisin. Monet tulevaisuuden väistämättömyydet myös edellyttävät sitä, että ihminen ei ole valmis valitsemaan kiertotietä: hän tulee kohtaamaan jotain väistämätöntä, koska haluaa edetä nimenomaan valitsemallaan kurssilla. Väistämättömyyden ehtona on siis edeltävä, perustavampi toive ja halu. Saattaa olla kyse moraalisesta selkärangasta, mutta yhtä hyvin valitettava väistämätön voi johtua jostain muusta, esimerkiksi henkilökohtaisen valinnan härkäpäisyydestä.

Joustamaton kolhii itsensä väistämättömään, ennakoimaton käänne tekee itsepäisen onnettomaksi, omasta tahdosta kiinni pitäminen johtaa valitukseen. Ongelmana on aina pohjimmiltaan oma pää, oma halu, oma tahto. Stoalainen ratkaisu väistämättömän ongelmaan on oivalluksessa, että oma mielihalu ja oma tahto eivät ole niin tärkeitä, etteikö niitä voisi sopusointuistaa väistämättömän kanssa. Pitää luopua tyhmänylpeydestä. Täytyy oppia joustavuutta. Täytyy valmistautua muuttamaan suunnitelmiaan ja etenemään maailman ehdoilla. On hyväksyttävä tapahtunut. Epiktetos: “Älä toivo, että asiat tapahtuvat niin kuin sinä tahdot, vaan tahdo niiden tapahtuvan siten kuin ne tapahtuvat.”

Senecalta opin, että on sivistyneempää pitää maailman asioita vähäpätöisinä ja nauraa niille kuin nähdä ne raskaina ja antautua valittamaan niitä. Irrottaudu maailman tapahtumista, ota etäisyyttä. Harvat asiat ovat niin tärkeitä, että niiden takia kannattaa menettää mielenrauhansa. Ole mahdollisimman välinpitämätön, älä ota kantaa puoleen äläkä toiseen. Voit tavoitella sitä ja tätä, mutta näe tavoittelemasi asian pienuus ja tyhjyys. Muut ihmiset eivät pidä toiveidesi täyttymystä kovin tärkeänä, ja kosmisessa mittakaavassa et ole kaikkine haluinesi ja intohimoinesi yhtään mitään. Jos ajattelet jo etukäteen näin, väistämätön ei ole sinulle suuri ongelma.

Väistämätöntä ajatellessaan kannattaa pitää mielessä, että tässä elämässä tietää harvoin, mikä on lopulta hyväksi ja mikä pahaksi (Platon). Se mikä aluksi näyttää pahalta, saattaa paljastua hyväksi, ja suurimmat siunaukset saattavatkin olla myöhemmin taakkoja. Siksi ei kannata suuremmin surra pahoilta näyttäviä asioita eikä riehaantua hyviltä näyttävistä. Tähän platonilaiseen näkökulmaan liittyy läheisesti se, että useimmissa sattumuksissa on sekä hyviä että huonoja puolia. Yritä tarttua asiaan siltä kantilta, joka tarjoaa jonkin edun ja etenemisen mahdollisuuden.

Väistämätön ei tunnu niin pahalta, jos et odota elämältä kovin paljon. Älä lupaa itsellesi menestystä. Asiat saattavat sujua paljon huonommin kuin toivot.

Tulet kohtaamaan esteitä ja menetyksiä, joita et osaa ennakoida etkä kuvitella. Ja valmistaudu kaikenlaisiin kuviteltavissa oleviin menetyksiin ja tappioihin jo ennalta. Esimerkiksi sinun lapsesi voi kuolla koska tahansa. Valmistaudu siihen, ota tämä mahdollisuus huomioon. Sodassakin yllättävä isku on aina kaikkein tuhovoimaisin ja aiheuttaa suurimman paniikin.

Kyynikoilta opin, että elämän kärsimykset ja pahat sattumukset on ymmärrettävä harjoituksiksi, joissa valmistaudutaan suurempiin koettelemuksiin. Elämä on taisteluleiri. Se kysyy koko ajan: kestätkö vielä tämän, entä tämän? Lopulta kysytään, kestääkö ajatuksen kuolemasta, viimeisestä väistämättömästä. Leiri lisää sietokykyä. Leiri opettaa kovuutta.

Kun muistelet menneitä, jotka tuottavat katkeruutta, kun muistelet miten sattuma teki suunnitelmasi tyhjiksi, kun muistelet miten kaltoin sinua kohdeltiin: nämä olivat sinulle aivan oikein, jotta ylpeä tahtosi heikkenisi, jotta sinusta tulisi edes vähän joustavampi, jotta et olisi kuin hauras pysty lasipuikko jäälauttojen keskellä.

Jos teit virheen, jos valitsit väärin, jos olet häpeissäsi: muista että toimit sen hetkisen käsityksesi mukaan, anna itsellesi armoa. Ja jos toinen ihminen aiheutti sinulle onnettomuutta, muista että hän toimi sen mukaan, mitä silloin piti parhaana. Anna asian olla. Älä vain rupea voivottelemaan, se on pikkumaista. Tätä opettavat stoalaiset.

Kun ahdistut tulevasta, kun pelkäät jotain tapahtumaa: mitä tahansa pahaa tapahtuukin, se on sinulle aivan oikein, jotta typerä itsekeskeisyytesi vähän talttuisi. Sinun on opittava, että lähestulkoon kaikki pelkäämäsi paha ei ole pahaa ollenkaan. Sinä vain luulet sitä sellaiseksi. Pahaa olisi ytimekkäästi sanoen sairaus ja hyvää terveys, sikäli kuin terveydellä ymmärretään ruumiin toimintakykyisyyttä ja mielenrauhaa. Ja mielenrauhan kannalta nimenomaan oikea suhtautuminen väistämättömään on tärkeää.

Eckhart, Schopenhauer ja Heidegger avaavat mahdollisuutta stoalais-kyynisestä lähestymistavasta poikkeavaan suhtautumiseen. Tuskien keskellä voi valmistautua resignaatioon, tahdosta luopumiseen. Sanon itselleni: tämä tapahtuu, mutta minä en ota siihen mitään kantaa, tapahtukoon niin kuin tapahtuu. Keskityn tuskaan niin täydellisesti, että illuusio arvioivasta minästä katoaa. Gelassenheit – silleen jättäminen – on tahtomisesta ja arvoarvioista irtautumista. Se on sitä, että kokemus egosta hellittää otteensa. Tätä kyynikot ja stoalaiset eivät voineet ajatella. Heille väistämätön oli aina minua vastassa, ja vaikeutena oli minun tahtoni ja maailman tapahtumien yhteensovittaminen. Tässä toisessa ajatustavassa lähdetään siitä, että minä ja minun tahtoni eivät ole mitään todellista ensinkään, tai ainakin että ne voivat sopivissa olosuhteissa syrjäytyä.

Näiden kahden orientaation ero voi kuitenkin olla käytännössä häviävän pieni. Stoalainen huudahtaa: “Tahdon samaa kuin sinä, maailma, omalla tahdollani ei ole paljon väliä.” Hän ei ehkä ole luopunut tahdostaan, mutta tahto seuraa maailman tapahtumia niin kiinteästi, että mitään poikkeamaa ei pääse syntymään. Tästä ei ole pitkä matka tahdottomuuteen. Toisaalta tahdostaan luopunut joutuu edelleen elämään myös egonsa ehdoilla. Henkiinjäännin ja minimaalisen hyvinvoinnin turvaaminen edellyttävät tahtomista, suunnan hakemista, egon erottautumista ympäristöstään. Esimerkiksi schopenhauerilainen resignaatio tunnustaa, että animaalinen “elämän kipinä” ei salli sammuttamistaan. Oma tahto on sekin väistämättömyys.