Osmo Soininvaara, Vauraus ja aika, Teos, julkaisuvuosi 2007, 198 sivua

Osmo Soininvaaran perusteesi on yksinkertainen: suomalaisten ja ehkä eurooppalaisten ylipäätään kannattaisi suunnata ainakin osa työn tuottavuuden kasvusta vapaa-ajan ja kiirettömyyden lisäämiseen sen sijaan, että se käytettäisiin kokonaan taloudelliseen kasvuun eli jo ennestäänkin varakkaiden kansalaisten vaurastuttamiseen. Taloudelliset tavoitteet ovat meillä liian hallitsevassa asemassa elämän muihin arvoihin nähden: "On aika alkaa nauttia vauraudesta ja ottaa rennommin." Teema ei ole Soininvaaralle uusi. Jo keskustellessaan Pentti Linkolan kanssa 1980-luvun puolivälissä hän näki rohkaisevia merkkejä orastavasta muutoksesta suhtautumisessa vapaa-ajan arvostukseen. Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin Soininvaara leikittelee mielellään ajatuksella, millaista olisi, jos nuo pienet valonpilkahdukset olisivat kunnolla leimahtaneet, ja olisimme tuolloin lähteneet vapaa-aikapainotteisemman elämän linjalle. Tuskinpa 1980-luvulla oltiin niin köyhiä, ettemmekö nykyään pärjäisi vain hitaasti kohonneella materiaalisella elintasolla, varsinkin kun vastapainona olisivat paljon pidemmät lomat ja lyhyemmät työpäivät? Vaikka Soininvaara käsittelee monenmoisissa tilanteissa kamppailevien yksilöiden ja perheiden mahdollisuuksia lisätä vapaa-aikaansa, niin pohjimmiltaan hänen teoksessaan on kuitenkin puhe makrotasolla tarkastellun tuottavuuden paranemisen mahdollistamasta hitaasta, asteittaisesta muutoksesta kohti vapaampaa elämää. Nopeatkin yksilölliset hyppäykset hukkuvat kollektiivisen tason tilastoaineistoihin, joiden pitäisi Soininvaaran mielestä osoittaa verkkaista siirtymää kohti vähäisempää työntekoa.

Soininvaara viittaa tutkimuksiin, joissa on varsin yksiselitteisesti todettu lisävaurastumisen hyödyllisyyden merkittävästi vähenevän tietyn tulotason jälkeen, jos hyötynä pidetään onnellisuutta. "Kun kohtuullinen elintaso on saavutettu, lisävaurastuminen ei lisää keskimääräistä onnellisuutta juuri lainkaan." Läntisessä Euroopassa tuo kohtuullinen tulotaso saavutettiin tutkimusten mukaan joskus vuoden 1970 paikkeilla. Yksittäisen ihmisen vaurastuminen tuottaa hänelle itselleen lisääntyvää onnen tunnetta vain lyhyeksi aikaa, ja jos muut vaurastuvat vastaavasti, saavutettu etu jää mitättömän pieneksi. Varakkuus on nimittäin selvästi suhteellista, eli se riippuu muiden vaurauden asteesta.

Vaurauden suhteellisuus johtaa tilanteeseen, jota Soininvaara nimittää vaurauden kilpavarusteluksi. Jokaisen yksittäisen toimijan on yritettävä vaurastua, koska muussa tapauksessa hän saattaa huomata olevansa muiden vaurastumisen takia köyhempi kuin nyt. Rahan perässä juokseva kansalainen "pakottaa" muutkin juoksemaan. Soininvaara siis todella kannattaa melko radikaalin tuntuista käsitystä, jonka mukaan vaurastuva ihminen aiheuttaa muille aitoa haittaa: nykyiselle vauraustasolleen jäävät ihmiset köyhtyvät, ja haitaksi voitaneen laskea myös tuo juoksemiseen pakottaminen. Kilpavarustelu on kollektiivisesti katsoen irrationaalista, koska jos kaikki vaurastuvat, kukaan ei suhteellisesti ottaen vaurastu, aivan kuten kylmän sodan varustelukierre ei lisännyt supervaltojen turvallisuutta.

Kiihkeän vaurastumispyrkimyksen varjopuolet ovat tuttuja kenelle tahansa ympäristöään tarkkailevalle: kiire töissä ja jopa vapaa-aikana, perheiden ja ystävyyssuhteiden laiminlyönti, stressi ja työuupumus. Työelämän ulkopuolisille toimille ja harrasteille ei yksinkertaisesti näytä riittävän niin paljon aikaa kuin haluaisimme. Jonkin verran teoksensa varsinaisesta teemasta poiketen Soininvaara ottaa esiin muitakin laajalti esillä olleita talouskasvun maksimointiin liittyviä ongelmia. Suorituskyvyn optimoinnin nimissä on esimerkiksi tullut tavaksi arvioida jatkuvasti työntekijöiden suoriutumista, ja yhä harvempi voi tuntea asemansa työpaikalla turvatuksi. Yrityksiä ja organisaatiorakenteita on purettava ja uudistettava säälimättömästi, jolloin vakauden ja pysyvyyden tarpeita ei aina voida ottaa tarpeeksi huomioon.

Soininvaara käsittelee teoksessaan mielenkiintoisesti kysymystä, joka lukijalle varmasti tulee mieleen edellä sanotusta: eikö vapaa-ajan ja työskentelyyn käytetyn ajan keskinäisen suhteen ongelmaa kannattaisi ratkaista yksilötasolla? Onko se missään mielessä poliittinen ongelma, joka edellyttäisi lainsäädännöllistä ohjausta? Tosiasiahan on nimittäin se, että suomalaisilla on jo nykyiselläänkin yleisesti ottaen huomattavan paljon valinnanvaraa tässä suhteessa. Jos hyväksyy alhaisemman tulotason, on yleensä mahdollista löytää esimerkiksi osa-aikaista työtä. Monille peritty tai aiemmin ansaittu omaisuus mahdollistaa työntekoon käytetyn ajan puristamisen todella vähiin.

Vaikka ajattelisimme noinkin individualistisesti ja epäpoliittisesti emmekä kiinnittäisi liiemmälti huomiota heikoimmassa asemassa oleviin kotitalouksiin, Soininvaaran teoksella olisi silti arvonsa, sillä se on osittain rohkaisua ja kannustusta yksittäisten ihmisten, perheiden ja yhteisöjen yrityksille murtaa liiallisen työnteon normia suojeleva "tottumusten muuri". Hänen mukaansa kaikenlainen kansalaisliikehdintä vapaa-aikaa lisäävän elämäntavan puolesta on tervetullutta. Ihminen on laumaeläin, joka tarvitsee positiivisia esimerkkejä voidakseen vakavissaan kuvitella uudenlaisia tapoja jakaa ajankäyttöään.

On kuitenkin selvää, että Soininvaara pitää työn ja vapaa-ajan suhdetta koskevaa kysymystä osittain poliittisena ja lainsäädännöllisenä. Hänen ensimmäinen perustelunsa seuraa vaurauden suhteellisuudesta. Jos kerran työnsä kautta vaurastuva kansalainen heikentää muiden asemaa, hänen ajankäyttönsä ei ole täysin yksilökohtaisen, autonomisen päätöksenteon asia. Toinen peruste on se, että vapaa-ajan arvo lisääntyy, jos muutkin ovat vapaalla. Ihmisiä on kannustettava vapaalle joukoittain, jotta he saisivat vapaa-ajastaan irti suurimman mahdollisen ilon. Nyt jokainen ajattelee, ettei kannata ottaa vapaata, koska kaikki muut ovat kuitenkin töissä. Kolmanneksi on tietysti otettava huomioon, että alhaisia tuntipalkkoja saavat työntekijät eivät ehkä yksinkertaisesti voi vaihtaa työaikaansa vapaa-aikaan, mikäli mielivät turvata itselleen ja perheilleen siedettävät elinolot.

Poliittiset ohjauskeinot voidaan jakaa mahdollistaviin ja kannustaviin. Nykyisin käytössä olevista mahdollistavista keinoista mainittakoon erityisesti pienten lasten kotihoidon tuet ja oikeus osa-aikaeläkkeeseen. Soininvaaran keskeinen tavoite on tietenkin kansalaistulo, jota hän perustelee osittain sillä, että sen turvin moni voisi ottaa vastaan osa-aikatyötä kokoaikatyön sijaan. Lisäksi kansalaistulo parantaisi heikoimmin palkattujen työntekijöiden neuvotteluasemaa. Parhaassa tapauksessa saatettaisiin näin luoda edellytykset kohtuulliselle työvoimapulallekin, jota Soininvaara pitää terveenä ilmiönä. Ehkä mahdollistaviin keinoihin voidaan lukea myös Soininvaaran kannattamat vuosilomien pidennykset ja yleisten vapaapäivien lisääminen kalenteriin.

Kannustavista keinoista Soininvaara pitää merkittävimpänä ansiotulojen veroprogressiota. Hänen perustelunsa veroprogressiolle on ensikuulemalta aika eriskummallinen: koska työskentelyllään vaurastuva ihminen heikentää muiden asemaa eli aiheuttaa negatiivisia sivuvaikutuksia, on oikeutettua pienentää ylenmääräisen työnteon kannustimia. Veroprogressio on haittavero. Tähän ehkä tekisi mieli vastata, että eihän ihmiselle pitäisi asettaa suurempaa verotaakkaa vain siksi, että muut ovat tarpeeksi hölmöjä uskoakseen todella köyhtyneensä. Kyseessä ei ole aito nollasummapeli, eikä kenenkään asema todellisuudessa heikkene. Voi olla, ettei tätä kysymystä voida tyydyttävästi ratkaista puoleen eikä toiseen. Yhtäältä voidaan Soininvaaran tavoin sopeutua syvälle juurtuneeseen sosiaalipsykologiseen tosiseikkaan, mutta toisaalta olisi myös mahdollista sanoutua irti tuosta tosiseikasta sen irrationaalisuuden takia. Soininvaaran ratkaisua puoltaa kyllä se, että suhteellisesti köyhtyvä eristyy usein sosiaalisesta ympäristöstään aivan tahtomattaan. Jos ei esimerkiksi ole 2000-luvun alussa varaa minkäänlaisiin kommunikaatiolaitteisiin, saattaa olla turha odottaa kutsuja kesteille. En kuitenkaan voi välttyä vaikutelmalta, että Soininvaara liioittelee teoksessaan suhteellisen varallisuusaseman heikkenemisen varjopuolia. Jos ei ole varaa aivan niin kalliiseen veneeseen kuin naapurilla, niin ei kai tästä nyt sentään luonnonlainomaisesti seuraa masennusta tai muuta eittämättä ikävää asiaintilaa?

Soininvaarahan on itse puolustamassa Suomen varallisuusaseman suhteellista heikkenemistä vertailussa niihin maihin, jotka mahdollisesti päättävät tavoitella maksimaalista taloudellista hyvinvointia. Miten tämä muka voitaisiin kestää, jos kerran suhteellinen asema on niin tärkeä? Soininvaara myöntää, ettei hänellä ole tähän argumenttiin mitään tyhjentävää vastausta, mutta sanoo, että esimerkiksi eurooppalaiset ovat tutkimusten mukaan keskimäärin köyhempiä mutta onnellisempia kuin yhdysvaltalaiset. Yleensä tätä selitetään eurooppalaisten lyhyemmillä työajoilla ja pidemmillä lomilla. Muut positiivisiksi koetut asiat saattavat siis kompensoida vaurauseroja. Ehkä jotain samanlaista voitaisiin nähdä myös yksittäisten ihmisten välisissä suhteissa? Ja eikö tämä sitten heikentäisi Soininvaaran perustelua veroprogressiolle?

Poliittista ratkaisua edellyttävien työajan lyhentämisongelmien lisäksi meillä on lyhyemmistä työajoista sopimista hankaloittava työpaikkakulttuuri. Lainsäädännössä ei varsinaisesti määrätä, että ministeriön osastopäällikön on oltava töissä kokoaikaisesti, mutta tuskinpa virkaan kuitenkaan valitaan osa-aikaiseksi ilmoittautuvaa hakijaa. Soininvaara myöntää, että useissa ja ehkä jopa useimmissa tapauksissa minimiaikavaatimuksilla on järkevät perusteet. Esimerkiksi kahden osa-aikaisen osastopäällikön järjestelmän ikävät seuraukset on jokaisen helppo kuvitella: informaatiokatkoksia päälliköiden välillä, tarve pitää yllä kahden henkilön tietoja ja taitoja, päätöksenteon vaikeus näkemyseroja aiheuttavissa kysymyksissä. On tietysti sellaisiakin urakoita, joissa työ on mahdollista jakaa ilman tehokkuushaittoja tai lisäkustannuksia useamman henkilön kesken sen mukaan, millaisen osuuden kukin on ilmoittanut haluavansa tehdä. Mitä hankalampi työntekijöitä on saada, sitä paremmin yksilölliset työaikaehdotukset menevät työantajapuolella läpi, vaikka työn jakamisesta olisi vähän haittaakin.

Soininvaara toteaa miltei truistisen tylysti, että "[j]os haluamme tehdä vähemmän työtä, jotain on jätettävä tekemättä." Riittääkö työvoima turvaamaan hyvinvointimme kannalta tarpeelliset asiat? Ensinnäkin teknologisten uudistusten mahdollistama tuottavuuden kasvu etenkin teollisuudessa tulee Soininvaaran mukaan todennäköisesti jatkumaan. Aivan kuten maatalouden koneistaminen ja kemikalisoiminen vapautti maatiloilta suuret määrät työvoimaa teollisuuden tarpeisiin, tehdassalit ovat jo pitkän aikaa tyhjentyneet mm. lisääntyneen automaation ansiosta. Toiseksi kansainvälinen työnjako vähentää olennaisesti etenkin tehdasvalmisteisten tavaroiden valmistukseen tarvittavan työvoiman tarvetta varakkaissa maissa. Logistiikkakustannukset ovat ainakin toistaiseksi niin alhaiset, että tuotteita kannattaa kuljettaa pitkiäkin matkoja. Kolmas ja mielenkiintoisin vastaus on "osallistavan työn" yleisyys ja siinä piilevä vapaan työvoiman potentiaali. Toisinaan Soininvaaran kynästä lipsahtaa osallistavan työn synonyymiksi tai ainakin selitteeksi sanapari "turha työ". Kyseessä on työ, jota tehdään vain siksi, että päästäisiin osallisiksi kansantalouden kakusta eli työnteon motiiveina eivät ole missään määrin todelliset ja tunnistetut tarpeet vaan ainoastaan halu ansaita rahaa ja saada ainakin kuviteltua arvostusta hyödyllisenä kansalaisena. Aihe on tietysti emotionaalisesti tulenarka. Esimerkkeinä Soininvaara kuitenkin mainitsee suomalaisen talvitomaattiviljelyn, islantilaisten ylimitoitetut kalastuslaivastot, mittavan mainostamisen ja tehottoman byrokratian valtionhallinnossa. Monissa Soininvaaran mainitsemissa tapauksissa keskenään kilpailevat yritykset tuottavat lähestulkoon samanlaista palvelua, vaikka vähempikin tarjonta riittäisi pitämään hinnat kurissa ja laatutason kohtuullisena, tarpeiden tyydyttämisestä nyt puhumattakaan. Suhteettoman suuri työpanos joudutaan käyttämään asiakkaiden hankintaan. Neljänneksi on tietysti viitattava valtavaan käyttämättömään työvoimavarantoon kehittyvissä maissa.

Vaikka olen Soininvaaran kanssa yhtä mieltä vapaa-ajan lisäämisen toivottavuudesta, en ole aivan vakuuttunut hänen tuottavuuskehitykseen perustuvan ydinargumenttinsa pätevyydestä. Kuten Soininvaara teoksessaan esittää, tuottavuuden kasvu työvoimatilastojen pääaloilla on hyvin epätasaista. Suurin osa kasvusta tapahtuu teollisuudessa. Maataloudessa, rakentamisessa ja palveluissa kasvu on yleensä hitaampaa. Pääsääntönä on useiden tutkimusten mukaan se, että teknologian kehittyminen selittää kasvusta suurimman osan, ja etenkin palveluelinkeinoissa järkevä teknologisoituminen on usein mahdotonta. Pääalojen sisälläkin tuottavuuskehityksen vaihtelut ovat tietysti suuria, eli tuottavuuden paraneminen on selvästi paikallista. Jos tuottavuus yhdellä työpaikalla tai -alalla lisääntyykin, niin kuinka tämä oikein muuntuu muiden käytettävissä olevaksi vapaa-aikapelivaraksi? Vaikka tuottavammaksi trimmatun tehtaan työntekijät voisivatkin neuvotella itselleen Soininvaaran ohjelman mukaisesti sekä lyhyemmät työajat että kohoavan ansiotason, meillä on tuskin lupaa odottaa vastaavaa menestystä heikommin kehittyneellä tehtaalla. Pidän Soininvaaran makrotaloudellista tapaa tarkastella tuottavuuden kasvun suhdetta vapaa-aikaan harhaanjohtavana, koska se ikään kuin sosialisoi yksittäisissä taloudellisen toiminnan pisteissä saavutetut tehokkuusedut ja pitää niitä sitten vapaa-ajaksi muunnettavissa olevina julkishyödykkeinä. Ilman radikaaleja poliittisia uudelleenjakotoimenpiteitä paikalliset vapaa-ajan lisäämismahdollisuudet pysyvät paikallisina, eli ne ohjataan joko työnantajapuolen hyödyiksi (osaketuotot, väenvähennysmahdollisuudet jne.) tai kyseisten työpaikkojen palkkatyöntekijöiden eduiksi (palkankorotukset, työsuhde-edut, mahdollisuus lisävapaisiin). Jos tuottavuuden kasvu on niin teknologiavetoista kuin nykyään uskotaan, tuottavuuden kohenemisesta syntyvää neuvotteluvaraa pitäisi jotenkin pystyä siirtämään massiivisessa mittakaavassa epäteknologisimmille aloille. En oikein näe, miten esimerkiksi elektroniikkateollisuuden tai koneenrakennuksen hyvä tuottavuuskehitys transformoidaan hierojien tai peruskoulun opettajien lyhyemmiksi työajoiksi. Soininvaara tuntuu olevan tietoinen näistä hankaluuksista, mutta jotenkin hän onnistuu sivuuttamaan ne varsin kevyesti.

Voittopuolisesti työajan lyhentäminen ja ansiotason kohoaminen lienevät nykyään toisensa poissulkevia vaihtoehtoja: lyhyempi työaika ei merkitse hitaampaa ansiotason kohoamista vaan ansiotason alenemista. Mikäli vapaa-ajan suurempi arvostus yleistyy ja muuttuu konkreettisiksi teoiksi, seurauksena on näin ollen julkisen talouden epätasapainotiloja. Yleinen työajan lyheneminen tarkoittaisi veroperustan rapautumista ansiotuloverotuksen osalta. Heikentynyt kysyntä heijastuisi myös yritysten tuloihin ja sitä kautta yritysverotuottoihin. Soininvaaralainen tuplapotti eli työajan lyhentäminen yhdistettynä tulotason kohoamiseen saattaa toteutua yksittäisissä yrityksissä ja organisaatioissa, mutta tuskinpa siitä normia tulee. Tästä pitää huolen tuottavuuden kasvun epätasaisen jakautumisen lisäksi ainakin se, että työntekijälle kuuluvaa osuutta havaitun kasvun tuotoista on käytännössä äärimmäisen vaikea määrittää. Usein kasvu sitä paitsi johtuu työantajapuolen lisääntyneestä panostuksesta laitteisiin ja ohjelmistoihin, jolloin on vähintäänkin epäselvää, onko palkatulla työntekijällä edes oikeutta suurempaan kakkuviipaleeseen. Työvoimapulan vallitessa tuplapotti on varmasti helpompi saavuttaa, mutta tällöin ei välttämättä ole tarvetta nojautua tuottavuusperusteisiin.

Soinivaara on tietoisesti lähtenyt perustelemaan työnteon vähentämisen toivottavuutta vetoamalla ihmisten omaan etuun. Hän kuitenkin viittaa esipuheessaan toisenlaisen strategian mahdollisuuteen: "Ympäristönäkökohdat olisivat jo yksinään riittävä syy vaihtaa korkeampi kulutustaso kiireettömämpään elämään." Työskennellään vähemmän, ansaitaan vähemmän, kulutetaan vähemmän, saastutetaan vähemmän. Tuskin voidaan kiistää sitäkään, että useissa tapauksissa jo itse työ eikä pelkästään sen mahdollistama kulutus on ympäristön kannalta tuhoisaa. Siirtymä palveluvaltaisempaan elinkeinorakenteeseen on ainakin Soininvaaran mukaan ympäristönsuojelullisesti kannatettavaa, ja sitä tulisi edistää verotuksellisin keinoin.

Ympäristönsuojelun näkökulmasta Soininvaaran ontuvaksi jäävä argumentti veroprogression puolesta jämäköityy, koska tässä meillä on yleensä kiistämättömiä negatiivisia sivuvaikutuksia. Ei tarvitse enää vedota epäselviin intuitioihin siitä, aiheuttaako työllään vaurastuva ihminen muille aitoa haittaa. Progressiota voidaan tietysti edelleen perustella myös julkishyödykkeiden turvaamisella, palveluiden rahoitustarpeella ja varojen uudelleenjakopolitiikalla, mutta toisaalta se asettuisi samaan rintamaan monien muiden Soininvaaran puolustamien, työntekoon läheisesti liittyvien ympäristöperusteisten verojen kanssa (mm. raaka-aineverot). Ehkä Soininvaaran vihreys on siis tässä uudessa teoksessa turhankin ihmiskeskeistä ja lyhytkatseista. Vauraus ja aika edustaa silti luovaa avantgarde-ajattelua, jollaista soisi näkevänsä enemmän etenkin poliittisen järjestelmämme ytimessä.