Ratkaisukeskeinen terapia ja filosofinen neuvonpito näyttävät olevan jossain määrin samalla asialla, eli lievittämässä ihmisten tuskaa ja ahdistusta. Kummankin taustalla lienee muinainen ajatus, että siinä missä lääketiede parantaa ruumiin sairauksia, sielun häiriötiloja hoitaa filosofia, joka ymmärrettiin hoitavaksi tai parantavaksi eli sanan laajassa mielessä terapeuttiseksi. Mutta onhan filosofialla ja ratkaisukeskeisellä terapialla toki suuria eroavaisuuksiakin -- hyvin suuria. Jotkin näistä seuraavista huomioista eivät koske pelkästään ratkaisukeskeistä terapiaa vaan useimpia muitakin terapiamuotoja.

Ratkaisukeskeisessä terapiassa on tietääkseni tyypillisesti aika selkeä fokus: asiakkaalla on jokin erityinen elämänongelma, joka yritetään ratkaista. Voihan tämä ongelma olla vähän yleisempikin, esimerkiksi mielialan mataluus tai asennoitumisvaikeus tietyn tyyppisissä tilanteissa. Mutta jo sana 'ratkaisukeskeisyys' tuo mieleen keskittymisen pulmien ratkaisuun – siis yksittäisten, suhteellisen selvästi rajattujen vaikeuksien ylittämiseen tai hävittämiseen.

Vaikka filosofisen pohdinnan lähtökohtana saattavat olla yksittäiset vaikeudet, pitäisi kuitenkin kehittää kokonainen elämänfilosofia, suhtautuminen elämään; ja tämän suurisuuntaisen suhtautumisen olisi ilmettävä elämän yksityiskohdissa. Schopenhauerin sanoja käyttääkseni aiheena on koko olemassaolon ongelma. Filosofia esimerkiksi kehottaa harjoittelemaan kärsivällisyyttä, armeliaisuutta ja muita hyveitä, jotka koskevat elämän kaikkia tilanteita ja vaiheita. Tai yritetään oppia sietämään elämän moninaisia pettymyksiä ja onnen vaihteluita siten kuin kestävät ja kovapintaiset, autarkiaa ihannoineet antiikin kyynikot. Filosofiassa myös valmistaudutaan henkisesti kaikkiin kuviteltavissa oleviin menetyksiin ja onnettomuuksiin sillä tavoin kuin ataraksiaa tavoitelleet stoalaiset tekivät ja tekevät edelleen. Edelleen voidaan pohtia platonilaista ja sittemmin monien muiden koulukuntien esittämää ajatusta, että tässä elämässä tietää hyvin harvoin, mikä on loppujen lopuksi hyväksi ja mikä pahaksi. Aluksi asia voi näyttää hienolta ja tavoittelun arvoiselta, mutta paljastuu myöhemmin kamalaksi virheeksi; toinen asia näyttää katastrofilta, mutta onkin lopulta vahvuutemme ja tyytyväisyytemme aihe. Tällaisesta ajatuskulusta voi olla hyötyä lukemattomissa yksittäistapauksissa. Tai ajatellaan monien filosofien painottamaa etäisyysharjoitusta: satelliittiperspektiivistä ihmisen elämä -- ja etenkin yksittäisen ihmisen elämä -- kaikkine huolineen näyttää kovin mitättömältä, usein huvittavaltakin. Eli siinä missä ratkaisukeskeinen terapia fokusoi, filosofia ottaa yleiskuvan, jossa jokaisella yksityiskohdalla toki on paikkansa, mutta kuitenkin vain esimerkin asema.

Filosofisessa neuvonpidossa toista ihmistä koetetaan rohkaista yrittämään tällaista yleiskatsauksen luomista ja yleisasenteiden omaksumista. Lähtökohtaisesti pitäisi siis kai olettaa tai ainakin toivoa, että tulija on halukas laveisiin mietintöihin. Joskus terapioidenkin piirissä on toivottu vastaavaa: sanoihan esimerkiksi Albert Ellis, että hänen mielestään asiakkaiden kannattaisi omaksua elämänfilosofia. Kuten tiedetään, Ellisin suosittelema filosofia oli hyvin stoalaisuuspitoista.

Toinen eroavuus näyttäisi liittyvän siihen, että ratkaisukeskeinen terapia on hyvin asiakaslähtöistä ja hyväksyy asiakkaan arvot ja tavoitteet yhteistoiminnan lähtökohdaksi. Historiallisesti filosofit ovat toisinaan olleet siinä mielessä tylyjä, että he ovat ottaneet esiin keskustelukumppaninsa kannalta epämiellyttäviä näkökulmia sekä taivutelleet häntä muuttamaan päämääriään ja elämänarvojaan. Muistetaan nyt vain Sokrates tai Epiktetos, Diogenes Sinopelaisesta puhumattakaan. Filosofia ei ole aina ollut asiakaspalveluhenkistä hommaa. Se ei myöskään ole aina vaikuttanut kovin reippaalta, kannustavalta ja optimistiselta. Ehkä osittain juuri näistä syistä sille on vaikea löytää nykyäänkään markkinoita.

Kolmas, edelliseen niveltyvä poikkeavuus on siinä, että monet hyveisiin liittyvät tavoitteet lankeavat neuvonpitotilanteisiin filosofian historian painosta. Oikeudenmukaisuus on yksi tällainen tavoite, suurisieluisuus toinen. Terapioiden sanastoon hyve ei ole juurikaan kuulunut.

Neljänneksi ja jälleen edellisiin kohtiin kytkeytyen pitäisi viitata siihen, että ratkaisukeskeinen terapia ja lähestulkoon kaikki muutkin terapiat keskittyvät nimenomaan asiakkaaseen. Maailma jää usein taustaksi tai resurssiksi. Pierre Hadot ja monet muut ovat huomauttaneet, että filosofiseen asenteeseen kuuluu väistämättä maailman kokeminen sellaisena kuin se on itsessään, ei ainoastaan sellaisena kuin se on meitä ja meidän tavoitteitamme varten. Tietynlainen intressittömyys on filosofiassa tärkeää.

Viides näkökohta on se, että ratkaisukeskeisyys taitaa painottaa elämän ja olosuhteiden muuttamista. Ihmisellä on tiettyjä toiveita ja suunnitelmia, joiden toteutumista oma mieli, ruumis tai ulkoinen maailma vastustaa. Luonnollinen reaktio on säilyttää toive ja raivata esteet sen toteutumisen tieltä. Filosofia -- varsinkin stoalaisuudesta vaikutteita saava filosofia -- on toisinaan siinä mielessä epäluonnollista, että siinä myönnytään maailman menoon ja annetaan asioiden olla: filosofi muokkaa mieluummin odotuksiaan ja haluamisiaan kuin ryhtyy toimenpiteisiin. Näin on varsinkin silloin kun toiveiden toteutuminen on epävarmaa ja edellyttää välittömän kontrollipiirin ulkopuolisen maailman suotuisaa kehitystä. Itse asiassa me tarvitsemme filosofiaa erityisesti juuri silloin, kun me emme pysty ratkaisemaan ongelmiamme, eli kun törmäämme johonkin, jota ei käy kiertäminen eikä siirtäminen. Epiktetoksen mukaan yksi filosofian lähteistä on oman avuttomuutemme ja voimattomuutemme havaitseminen, ja tätä samaa näkökohtaa on viime aikoina tuonut esiin ainakin Ran Lahav.

Vaikka kontrasti myöntymisen ja muuttamisen välillä on oikeutettu, se on silti tietysti liioiteltu. Filosofiassahan on aikojen alusta saakka elänyt myös pyrkimys oikeanlaisen elämäntavan eli tietynlaisten elämänsuuntausten ja -asenteiden hakemiseen. Mainittakoon nyt vain muinaisten kyynikkojen konventioista piittaamaton elämäntapa ja epikurolaisten taipumus materiaalisesti ja yhteiskunnallisesti vaatimattomaan mutta sosiaalisesti rikkaaseen elämään. Yhtenä tarkoituksena on välttää ahdistusta ja stressiä, eli kyseessä on jonkinlainen “mielenterveysongelmien ennaltaehkäisy”, kuten sanonta nykyään kuuluu.

Itse olen monesti ajatellut, että filosofinen neuvonpito muistuttaa enemmän pappien järjestämää hengellistä neuvontaa kuin modernia psykoterapiaa. Sekä filosofiassa että hengellisessä neuvonnassa kysymys kuuluu: millaisia tähän ainutkertaiseen tapaukseen sopivia lohdutuksia ja orientaation apuneuvoja vuosituhantisista perinteistämme voitaisiin löytää? Vastaanoton pitäjä on kanava, jota pitkin historia löytää tiensä tähän hetkeen ja tämän neuvoa tarvitsevan ihmisen luokse, ja tuo monipuolinen menneisyys myös antaa hänen sanoilleen painoarvoa. Aika harvoin filosofin tarvitsee olla kovin kekseliäs, sillä suurin osa olennaisista elämänasenteista ja elämänkäytännön muokkauksen menetelmistä keksittiin ja kirjattiin muistiin jo ennen Boethiuksen kuolemaa 500-luvulla. Sen jälkeen niitä on sitten vain hiottu ja muotoiltu uusiin olosuhteisiin sopiviksi: mestari Eckhart, Schopenhauer ja niin edelleen.