Rakkaus on avoimuutta jollekin ja sen vaalimista.

Aluksi: mitä kaikkea voimme rakastaa? Rakastettu voi olla eloton, esimerkiksi puu tai taideteos. Se voi myös olla elollisen ja elottoman yhdistelmä kuten järvi tai metsä. Eläinkin voi olla rakas. Toiminnat kuten purjehtiminen voivat olla rakkaita. Viisaus voi olla rakasta. Voin rakastaa toista ihmistä. Isänmaanrakkaus taas kohdistuu suurempaan ihmisjoukkoon sekä heidän historiaansa ja tavoitteisiinsa. On myös itsensä rakastamista. Ja sitten voi rakastaa elämää sinänsä.

Rakkauden avoimuus tarkoittaa ensinnäkin vastaanottavaisuutta rakastetulle. Olen sydämessäni ja mielessäni vastaanottavainen sille mitä toinen on, eli esimerkiksi ihmisen tapauksessa sille mitä toinen ajattelee, tuntee ja tekee. Tämä on osittain tietämyksen lisääntymistä, toisen tuntemista, mutta erityisesti vastaanottavaisuutta sille mitä toiselle kuuluu, miten hän voi ja mikä hänen mieltään painaa.

Vastaanottavaisuuden mahdolliset muodot riippuvat siitä, mitä toinen on. Vastaanottavaisuus eläimelle on erilaista kuin vastaanottavaisuus ihmiselle muun muassa siksi, että eläin ei voi puhua meille sisäisyytensä tapahtumista. Vastaanottavaisuus elektroniselle musiikille on jo aistialueidensa puolesta erilaista kuin vastaanottavaisuus jalavan ulottuvuuksille ja tuntumalle.

Rakkauden avoimuus tarkoittaa myös sitä, että en piilottele toiselta ihmiseltä mitään. Olen avoin toisen kysymyksille ja katseelle. Kerron toiselle mitä mielessäni liikkuu. Rakkaudessa ei voi olla esittämistä eikä halua luoda vaikutelmaa. Siinä ei ole taka-ajatuksia. Tunnustan asiat, minulla ei ole salaisuuksia. Rakkaus on siis vastakohta häpeän tunteelle; tai sitten rakkaus häivyttää häpeää. Mehän haluamme kätkeä, peittää, sen mitä itsessämme häpeämme.

Myös itsensä rakastaminen on avoimuutta eli vastaanottavaisuutta ja totuudellisuutta. Totuudellisuudessa haluan tuntea itseni sellaisena kuin olen enkä sellaisena kuin haluaisin olla tai pelkään olevani. En halua ottaa vastaan ja tuntea itseni kuvaa vaan itseni. Itseyteeni kuuluvat ajatukseni, tahtomiseni, tuntemukseni, pääni, sydämeni, ruumiini. Totuudellisuuden ilmeisin vastakohta on itsepetos, mutta on myös viatonta itsetuntemuksen puutetta. Ehkä en vain ole tullut panneeksi merkille tiettyjä asioita.

Rakkaudettomuus on sulkeutumista: vastaanottamattomuutta ja läpinäkymättömyyttä. Katuminen on joskus tapa murtaa tätä sulkeumaa. Se ei aina koske pelkästään tekojamme vaan sitä, että olemme piilottaneet itseämme tai olleet vaikuttumatta, ottamatta vastaan. Silloin katuminen sysää minua rakkaudelliseen avoimuuteen.

Mutta rakkaus on myös vaalimista eli antaumuksellista arvostamista ja huolenpitoa.

Rakkaus on iloa rakastetun olemassaolosta ja hyvästä olosta. Toisaalta se on surua tämän häviämisestä tai pahasta olosta. Vaalimalla toista haluan säilyttää iloni aiheen.

Vaaliminen on ajatusteni, tunteideni ja tahtoni suuntautumista toiseen sen vaikutuksen perusteella, jota avoimuus on antanut; eli rakkaus on tahtoni vaikuttumista ja ohjautumista toisesta käsin, toisesta sellaisena kuin tämä todella on. Rakkaus on tekoja vastaanottavaisuudesta lähtien.

Rakkaus avoimuutena ja vaalimisena on siis tietynlainen kehä ulkoa sisään ja taas ulos.

Rakkaudellisessa toisen ihmisen vaalimisessa en tavoittele häneltä itselleni mitään. Rakkaus ei ole lähtöisin itsestäni eli omista tarpeistani, haluistani ja toiveistani. Rakkauden kehän lähtökohta on aina siinä mitä toinen on ja mikä olisi hänelle hyväksi, ja rakkaudellisten tekojen motiivi on tässä. Tämä sama pätee, jos rakkauden kohteena on jokin eloton asia. Rakkaus on itsekeskeisen ja itsekkään minuuteni pienenemistä, heikkenemistä ja vetäytymistä. Tästä syystä rakkaudessa toiseen ei voi olla omista oikeuksista tai toisen velvollisuuksista kiinnipitämistä. Puhe oikeuksistani on vaatimusten esittämistä omien etujeni nimissä.

Rakkaudessa itseeni lähden toisaalta aina liikkeelle siitä, mitä haluan ja toivon; tai tarkemmin sanoen siitä, mitä todella tarvitsen voidakseni hyvin. Muuten mitään teoissa näkyvää rakkautta itseeni ei voisi olla lainkaan. Rakkaus ei voi koskaan olla rakastetun tarpeiden hylkäämistä. Ja jos rakastan itseäni, suhtaudun väistämättä joihinkin toisiin ihmisiin tai vähintään asioihin myös välineellisesti eli pidän heitä tarpeideni tyydyttäjinä sen lisäksi, että mahdollisesti vaalin heitä rakkaudella.

Vaikka rakkaudessa ei vaadita tai toivota toiselta mitään itselle, en kuitenkaan usko sellaiseen väitteeseen, että rakkauden ilo ei perustu mihinkään toisen ominaisuuksiin tai niiden kokonaisuuteen. Ihminenhän ei rakasta sattumanvaraisesti mitä tahansa vaan aivan tietynlaista, vaikkakin ehkä (tai todennäköisesti) ainutlaatuista asiaa. Ilman ominaisuuksiin perustumista rakastetut voisivat olla vaihdettavissa mihin tahansa muihin asioihin ilman että rakkaus katoaa. Tämä “perustuminen” ei tarkoita sitä, että muilla tekijöillä kuin toisen ominaisuuksilla ei olisi merkitystä. Se ei myöskään tarkoita, ettei rakastettujen asioiden joukko voisi olla hyvin laaja ja laajeneva. Mutta jotain vaikutusta rakastetun piirteillä täytyy rakkauden syntymisessä ja jatkumisessa olla.

Rakkaus vaalimisena on olennaisesti armeliasta eli puutteiden ja epäonnistumisten painamista villaisella. Ilman armeliaisuutta suhde voi vaarantua, ja sitä rakkaudessa ei voi koskaan toivoa. Rakkaus on myös hyväksyvää siinä mielessä, että toiselta ei vaadita tai odoteta mitään tietynlaista toimintaa. Toki tunnemme surua, jos rakastettu toimii oman hyvänsä vastaisesti, ja yritämme estää tämän. Ja jos olen itseäni kohtaan niin hyväksyvä, että sallin itsetuhon, niin kuinka voisin sanoa rakastavani itseäni?

Usein sanotaan, että on olemassa monenlaisia rakkauden lajeja, esimerkiksi himoa, ystävyyttä ja lähimmäisenrakkautta. Mutta eivätkö kaikki rakkauden muodot lopulta ole samanlaisia? Eivätkö ne kaikki ole avoimuutta ja vaalimista?

Voiko himo olla avoimuutta ja vaalimista? Ruoan kohdalla himoitseminen voi olla rakkauden pääsisältö. Ruoka tehdään syöjää varten, eikä sillä ole mitään itsenäistä hengenelämää. Avoimuus ruoalle ja ruoan vaaliminen tarkoittavat juuri sen syömistä ja siitä nauttimista. Mutta pelkkää toisen ihmisen himoitsemista en nimitä rakkaudeksi, ellei siihen liity iloa toisen olemassaolosta sinänsä, sain häntä omakseni tai en. Juuri siksi naiset niin usein valittavat, että heidän tapaamansa miehet eivät todella rakasta heitä vaan haluavat pelkästään kosketella heitä ja kihnuttaa itseään heitä vasten; ja että tähän sopisivat yhtä hyvin jotkut muut kuin he itse. Myös muuta luontoa kohtaan tunnettuun rakkaudelliseen iloon liittyy se, että pidän sitä arvokkaana sinänsä. Voin toki olla kosketuksissa rakastettuun asiaan ja käyttää sitä jonkin tavoitteeni saavuttamiseen; mutta jos en samalla iloitse siitä sellaisena kuin se on itsessään kaikista hyötynäkökohdistani riippumatta, en rakasta. Itseänikin rakastan vain siinä määrin kuin pidän olemassaoloani arvona itsessään.

Jos haluan saada selville mitä rakastan, kysyn itseltäni: voisinko surutta antaa tämän asian hävitä vastaanottavien aistieni ulottuvilta ja koko maailmasta, jos en tarvitse sitä mihinkään? Rakastettujen asioiden joukko paljastuu tällä tavoin suuremmaksi kuin ehkä olisin etukäteen kuvitellut. Rakastan monia niistä esineistä ja rakennuksista, joita elämässäni näen ja muuten aistin. Rakastan urkumusiikkia ja mellotroneja. Rakastan myös elämäni puita, tai ainakin suurta osaa niistä. Rakastan merta. Rakastan uimista ja muutamia muita liikuntaharrasteita. Rakastan joitakin eläimiä ja ihmisiä. Kysyn myös itseltäni: mitä olisin valmis aktiivisesti vaalimaan, jos en saisi huolehtimisestani mitään etua? Mitä enemmän rakastan, sitä suurempaan vaivannäköön rakastetun asian puolesta olen valmis. Tämä kysymys tuntuu rajoittavan tuota äsken niin laveaksi paisunutta rakastettujen asioiden piiriä. Enhän edes kykene suoranaisesti toiminnallani vaalimaan kuin joitakin asioita tässä maailmassa. Välillisesti vaikutan kyllä laajempaan asioiden joukkoon.

Rakkaudellisen avoimuuden ja vaalimisen syntyminen ja jatkuminen eivät ole täysin vallassani. Itsenikään rakastaminen ei ole pelkästään päätösteni asia. Voin kuitenkin yrittää toimia aivan kuin rakastaisin; ja joskus voi käydä niin, että todella alan rakastaa. Toisin sanoen voin asettaa itseni olosuhteisiin, jotka ehkä johtavat rakkauteen.

Rakkaus voi kiinnittyä rajattuihin, häviämiselle ja kuolemalle alttiisiin asioihin, mutta se voi koskea myös elämää yleensä. On todella olemassa sellainen asia kuin puhdas elämänilo. Ja se taas on elämänrakkautta, rakkautta elämää kohtaan. Rakastan tätä tapahtumista sinänsä, asioiden kulkua sinänsä. Yksittäistenkin asioiden rakastaminen on elämän rakastamista. Kuuluvathan asiat elämään. Mutta rakkaus elämään sinänsä, olemiseen sinänsä, on kohteetonta rakkautta.

Elämän rakastaminen on avoimuutta, avoimuutta elämälle. Olen vastaanottavainen sille mitä tapahtuu, oli se mitä hyvänsä. Annan kaiken sisäisen ja ulkoisen tulla ja olla. Elämän rakastaminen on myös elämän vaalimista. Tämä on elämän kokemista arvokkaana itsessään, siis ei pelkästään arvokkaana jotain tarkoitusta varten, olipa tarkoitus sitten itsekäs tai lähimmäisenrakas.

Toisin kuin yksittäisten asioiden vaaliminen, elämän vaaliminen ei voi olla tekoja. Elämä itsessään, tämä maailma sinänsä, ei ole asia, jota voin auttaa tai vahingoittaa. Ja usein elämä sinänsä karkaa tietoisuudestani kaikkein eniten juuri silloin kun kovimmin tahdon ja toimin. Fokusoidessani tavoitteideni saavuttamiseen en ole enää avoin kaikelle sisäiselle ja ulkoiselle. Myös olemisen sinänsä arvostaminen saattaa jäädä.