Psykologi Anna Kåverin kirjassa Elämää, ei taistelua. Hyväksyminen elämänasenteena on paljon käyttökelpoista materiaalia, jota kannattaa mietiskellä ja toistella itselleen.

Elämässä havaitun ongelman ratkaisu on joskus mahdotonta tai väistämättä epätäydellistä. Yksi Kierkegaardin pseudonyymi-sivupersoonista kirjoitti: ”Jos menet naimisiin, kadut, mutta jos et mene, kadut sitäkin.” Ei auta vaikka kuinka kehittäisi vaihtoehtoja, tilanne on joka tapauksessa heikko.

Kiertämättömän ongelman tuottamaa kärsimystä voi lievittää hyväksymällä se osaksi maailmaa. Hyväksymisestä Kåver kirjoittaa: “Hyväksyminen tarkoittaa, että ihminen päättää nähdä, kokea ja sietää sekä sisäistä että ulkoista todellisuutta pakenematta, vääristämättä tai tuomitsematta sitä.” Tämä on aika stoalaista puhetta. Kontrollin ulkopuolinen maailma – sisäinen tai ulkoinen – täytyy hyväksyä sellaisena kuin se on, ei ole mitään järkeä kiistää tai harata vastaan. Pitää mennä mukaan, myöntyä. Erityisesti ikävien tunteiden myöntäminen on vaikeaa. Mutta niidenkin pitää antaa olla. Ei tarvitse pitää hyvänä tai kiittää. Hyväksyminen merkitsee: ole mitä olet, en ota kantaa. Jonkinlaista suvaitsevaisuutta.

Kierkegaard kirjoitti myös (ja tämä on Kåverin motto): “Elämä ei ole ongelma, joka pitää ratkaista, vaan todellisuus, joka on koettava”. Tässä on siirtymä ongelma- ja ratkaisukeskeisyydestä todellisuuden myöntämiseen ja elämiseen.

Kåver luovuttamisesta: “Olet ehkä taistellut pitkään, jotta tilanne muuttuisi toisenlaiseksi tai tuntuisi toisenlaiselta, yrittänyt estää myrskyä. Jos luovut taistelusta ja sen sijaan hyväksyt, seurauksena voi olla tyyni olo, vaikka itse tilanne ei olisi muuttunut.” Tästä tulee mieleen Schopenhauer, joka tosin laajensi resignaation koskemaan koko elämää, koska se ei milloinkaan voi vastata toiveitamme: olemassaolo itsessään on myrskyä, jota ei käy estäminen.

Vilijonkka pelkäsi myrskyä ja yritti pelastaa siltä pienen maailmansa. Mikään ei auttanut, myrsky tuli ja tuhosi kaiken. Mutta myrskyn jälkeen Vilijonkka oli vapaa, onnellinen: ”Onpa ihanaa! Mitä minä pieni Vilijonkka-parka voin mahtaville luonnonvoimille? Mitä tämän jälkeen voi tehdä? Ei mitään! Kaikki on siivottu ja lakaistu pois!” Vilijonkka oli iloinen jo myrskyn aikana: katastrofi on tässä, enää ei tarvitse pelätä.

Rauha tulee jos on tullakseen vasta sen jälkeen kun on kaiken toivon heittänyt. Jos ajattelee hyväksyvänsä, koska sitten tulee rauha, mitään rauhaa ei tule. Rauha on siis armoa.