Sanaan 'passio' tiivistyy olennainen: ihminen on passiivinen, hän ei voi mitään, tunne vie hänet mennessään. Arvostelukyky sumenee, puolueettomuus saa väistyä. Passio on himoa tai kärsimystä, joskus kumpaakin. Esimerkiksi vihastuminen on passio. Seneca määritteli sen kostonhimoksi, joka juontuu siitä, että ihminen uskoo joutuneensa vääryyden uhriksi.

Passiot johtuvat haluista. Jos haluan jotain kovasti eikä niin tapahdu, tunnen raivoa tai pettymystä. Pelko on passio, joka aiheutuu siitä, että pidän mahdollisena jonkin haluamani asian menetystä. Epätoivo johtuu uskomuksesta, että jokin vahvasti haluamani asiaintila ei tule toteutumaan.

Passioista on päästävä eroon ensinnäkin siksi, että ne ovat tuskaa. On kamalaa tuntea katkeruutta tai kateutta. Myös himo saattaa käydä sietämättömäksi, olipa kyse rahasta tai rakkaudesta.

Toiseksi passioiden seuraukset ovat pahoja. Sokrates ei lyönyt orjaansa vaan sanoi: “Löisin sinua, ellen olisi näin vihainen.” Hän ajatteli, että vihan puuskassa tulee tehneeksi asioita, joita asioita tarkemmin tutkittuaan katuu. Jos pitää ojentaa tai rangaista, viisas tekee sen vakaan harkinnan tuloksena, ei passion vallassa.

Passiot merkitsevät, että suhtaudun liian vakavasti siihen, mitä maailmassa milloinkin tapahtuu. En kykene mietiskelemään onnen vaihteluita kiihkottomasti. Jos olen altis passioille, Fortunalla on minusta ote. Joku tulee ja herjaa – ja olen heti raivon vallassa. Täytyy nousta tällaisen automaattikäyttäytymisen yläpuolelle.

Passioiden vastakohta on mielenrauha. Esimerkiksi armeliaan mieli on rauhallisempi kuin kostonhimoisen. Mielenrauhasta nauttiva katselee maailmaa tyynesti. Rauhasta nauttiva on jalo. Hän on leikkaantunut irti maailmasta (Eckhart). Tämä on filosofian tavoite.

Monilta passioilta olen onnekseni välttynyt, mutta toisinaan viha valtaa mieleni. Olen joutunut kehittämään harjoitussuunnitelmia tämän passion varalta.

Jos opin kestämään tälle päivälle sattuvat koettelemukseni vihastumatta, en ehkä ole niin altis vihalle tulevaisuudessa. Jokainen päivä tarjoaa kehittymismahdollisuuksia, jos vain tarttuu niihin. Sokrateen vaimo kuulemma tarjosi tälle hyvää harjoitusta koettelemusten sietämisessä.

Sokrateelta olisi voinut kysyä, eikö vaimon välttely olisi ollut helpompaa. Eräässä kirjeessään Luciliukselle Seneca kehui sietävänsä hyvin erilaisia kaupungin hälyääniä; mutta kirjeen lopussa hän kertoi kuitenkin lähtevänsä maalle, koska ei enää nähnyt syytä harjoittaa kestävyyttään. Minäkään en aseta itseäni alttiiksi turhille vaaroille ja kärsimyksille. Mutta joskus hyöty tai velvollisuudentunto pakottaa tilanteisiin, joissa vihaa saattaa ilmetä.

Ensinnäkin sanon itselleni näin: Jos olet päättänyt lähteä maailmalle, mieti jo etukäteen, millaisille koettelemuksille olet altistamassa itsesi. Kun koettelemus sitten alkaa, se on jotain normaalia, odotettavissa olevaa. Tämä on olennainen stoalainen harjoitus, joka ehkäisee shokkivaikutuksen ja sitä seuraavan äkillisen passion. Kun olet ihmisten seurassa, tapaat ahneita, pikkumaisia ja rehenteleviä yksilöitä. Joudut tekemisiin katkerien ja kostonhimoisten kanssa. Sinun on kohdattava typeryyttä ja avuttomuutta. Jotkut ovat päällekäyviä, toiset niljakkaita. Jotkut valehtelevat, toiset käyttävät hyväkseen. Täällä metelöidään, tuolla suunnitellaan ryöstöä. Kaikkialla ajatellaan vain omia pieniä kuvioita ja nähdään koko maailmankaikkeus ainoastaan omien etujen kannalta. Schopenhauerin astrologiaesimerkki on paljastava: mitä tulisi ajatella ihmiskunnasta, joka suhteuttaa jopa tähdet ja planeetat omiin lemmenpulmiinsa?

Toiseksi sanon itselleni, että ihmisten paheellisuus johtuu heidän ymmärryksensä puutteellisuudesta. He elävät ymmärryksensä varassa eivätkä pääse sen yläpuolelle. Heidän puutteensa ovat kuin luonnonvoimia. Schopenhauerin mukaan ihmisten kanssa elämistä onkin hyvä harjoitella elottomien kappaleiden kanssa. Ihmisten tavoin ne toimivat kuten toimivat luonnon välttämättömyydestä, eikä niiltä voi odottaa mitään parempaa. Eikö jo Diogenes harjoitellut kerjäämistä patsaan kanssa ja vastannut ihmettelijälle: ”Harjoittelen ilman jäämistä.”

Kolmanneksi painotan itselleni armeliaisuutta. Armeliaisuus merkitsee sormien läpi katsomista: painetaan villaisella, pidättäydytään vastatoimista. Pitää nähdä, että toinen toimii luontonsa välttämättömyydestä, eikä vihastumisesta seuraa mitään hyvää. Näen kyllä, että jos väärintekijää ei näpäytetä, hän hyppii jatkuvasti silmille kuin koira, aiemmista voitoistaan rohkaistuneena, entistä röyhkeämpänä. Silloin hänellä on varaa päästää huikenteleva ja piittaamaton luontonsa valloilleen. Mutta viha ei silti ole hyväksi, se on pahe.