Filosofit ovat aina rakastaneet itsenäisyyttä. Antiikin kreikkalaisilla oli autarkian käsite, joka tarkoittaa itsenäisyyttä, riippumattomuutta ja riittävyyttä itselleen. Autarkia oli aristoteelista, epikurolaista, kyynistä ja stoalaista koulukuntaa yhdistävä ydintavoite ja keskeinen hyve (Hadot).

Itsenäisyys voidaan jakaa materiaaliseen ja henkiseen.

Materiaalisesti itsenäisin on varmasti se, joka hankkii kaiken tarvitsemansa itse. Metsästäjä-keräilijä tai omavaraisen maatalouden harjoittaja on itsenäinen (Rousseau). Kummallista kyllä filosofien itsenäisyys ei ole juuri koskaan merkinnyt tällaisen elämäntavan valitsemista. He ovat lähes aina eläneet rahatalouksissa, joissa materiaalinen hyvinvointi on turvattu joko palkkatyöllä tai kerääntyneillä pääomilla. Filosofian syntysijoilla myös orjatyövoiman käytöllä oli suuri merkitys. Ilmeisesti mukavuuden ja turvallisuuden halu on voittanut filosofeilla materiaalisen itsenäisyyden kaipuun. Näin myös itselläni: en ole tuntenut vetoa keräilyyn tai yksinäiseen viljelykseen.

Jos ajattelemme moderneja työnjakoon perustuvia rahatalouksia, itsenäinen ei vaadi vastikkeetonta apua muilta (Rand). Parhaassa asemassa on vauras ihminen, jonka ei tarvitse myydä työvoimaansa turvatakseen materiaalisen hyvinvointinsa. Palkkatyön tekijä on aina riippuvainen palkkansa maksajasta, eikä asiakkaistaan riippuvainen yksityisyrittäjä ole juuri palkkatyöläistä itsenäisempi. Kaikkein huonoimmassa asemassa ovat köyhät ihmiset, joilla ei ole mahdollisuutta myydä työpanostaan. Heidän toimeentulonsa on lopulta toisten hyväntahtoisuuden varassa.

Materiaaliseen itsenäisyyteen vaikuttaa aina tarpeiden määrä. Siksi Sokrates, Epikuros ja monet muut pyrkivät rajoittamaan pakottavien tarpeidensa piirin mahdollisimman suppeaksi. Jumalat olivat kaikkein riippumattomimpia, koska eivät tarvinneet ulkopuoleltaan mitään.

Henkisesti itsenäinen ei hyväksy kuulemiaan näkemyksiä itsestään ja maailmasta ilman punnintaa. Itsenäinen ajattelee itse ja vaatii perusteita.

Itsenäinen ei tavoittele jotakin vain siksi, että muut tavoittelevat sitä. Hän suhtautuu arvioivasti sosiaalisiin konventioihin eikä mene harkitsemattomasti mukaan sosiaalisiin virtauksiin. Mutta jos omien tavoitteiden toteutuminen edellyttää sopeutumista sosiaaliseen suuntaukseen, itsenäinen ei kapinoi. Hän ei ole rettelöitsijä eikä hänellä ole tarvetta osoittaa olevansa erilainen kuin muut (Jünger).

Itsenäinen erottaa hallintapiirissään olevat asiat hallitsemattomista ja asettaa tavoitteensa mahdollisimman usein niin, että kykenee itse vaikuttamaan ratkaisevasti niiden toteutumiseen. Tästä seuraa kaksi asiaa. Jos itsenäinen osallistuu johonkin sosiaaliseen hankkeeseen kuten esimerkiksi politiikkaan, hän arvioi toimintaansa enemmän motiivien ja hyvän yrityksen kuin menestyksen ja suosion mittareilla (stoalaiset). Toisaalta itsenäisyys lähentää ihmistä epikurolaiseen kätketyn elämän ihanteeseen ja jopa yksinäisyyteen. Ihmisen tulisi olla kykeneväinen ja halukas olemaan ilman seuraa.

Henkisesti itsenäinen ajattelee olevansa itse vastuussa omasta tyytyväisyydestään. Tässä ei voi täysin onnistua olematta filosofi: itsenäisen on lakkaamatta harjoitettava erilaisia hyveitä, jotka pitävät hänet tyytyväisenä. Vaaditaan joustavuutta, sietokykyä, objektiivista harkintaa ja monia muita taitoja ja luonteenpiirteitä.

Eli itsenäisyys on paitsi yksi hyveistä myös tehtävä, joka edellyttää suuren määrän lisähyveitä. Ei siis ihme, että filosofit sitä niin arvostavat.