On filosofisen kirjoittamisen perinne, jossa sanat osoitetaan etupäässä kirjoittajalle itselleen. Tavoitteena on selvittää ajatuksiaan, muokata asenteitaan ja vahvistaa vakaumuksiaan. Kirjoittaja myös pyrkii perustelemaan elämäntapaansa. Pierre Hadot on osoittanut, että Marcus Aureliuksen mietiskelyt kuuluvat tähän lajityyppiin. Niiden uusi suomennos onkin nimeltään Itselleni.

Aurelius muun muassa kehottaa itseään fysikaaliseen tarkastelutapaan eli näkemään elämänsä tapahtumat luonnon tapahtumina. Sellaisina niihin on helpompaa suhtautua ilman häiritseviä itsekeskeisiä arvoarvostelmia ja kiihkeitä tunteita. Pahat ja vastenmieliset asiat asettuvat samalle tasolle hyvien ja miellyttävien kanssa. Kaikki tapahtumat kuuluvat mahtavaan luonnonprosessiin, jossa ihmisen osana on kestäminen ja myöntyminen, ehkä ihailukin.

Schopenhauerin mukaan filosofi ajattelee (ja kirjoittaa) ensisijaisesti itsekseen ja omaksi hyödykseen, sofisti taas muiden valistamiseksi, koska luulee saavansa heiltä mitä tarvitsee. Juuri tästä on Aureliuksella lähinnä kyse.

Mutta oikeastaan filosofisen kirjoituksen pitää olla myös julkinen, koska joku toinen voi saada siitä iloa ja hyötyä. Vaikeutemme ovat usein melko samanlaisia, ja yhden mietiskelyt voivat auttaa muita eteenpäin. Esimerkiksi Aurelius on rohkaissut lukemattomia ihmisiä.

Seneca sanoo eräässä kirjeessään Luciliukselle kärsivänsä samoista vaivoista kuin tämäkin. “Joten kuuntele minua aivan kuin puhuisin itselleni,” hän kirjoittaa. Senecan mukaan he ovat ikään kuin vierekkäisissä sairaalan pedeissä, ja hänen puheistaan saattaa olla apua myös Luciliukselle.

Julkisuuden kautta kirjoittajakin voi saada muilta hyödyllisiä neuvoja ja pohdinnan aiheita.

Kun puhuu itselleen, tyyli on luonnostaan karua ja toteavaa. Retorinen koristelu ja muodon hakeminen eivät kiinnosta. Vain asioiden oikealla laidalla on väliä.