On filosofisen kirjoittamisen perinne, jossa sanat osoitetaan etupäässä kirjoittajalle itselleen. Tavoitteena on selvittää ajatuksiaan, muokata asenteitaan ja vahvistaa vakaumuksiaan. Kirjoittaja myös pyrkii perustelemaan elämäntapaansa. Pierre Hadot on osoittanut, että Marcus Aureliuksen mietiskelyt kuuluvat tähän lajityyppiin. Niiden uusi suomennos onkin nimeltään Itselleni.

Aurelius muun muassa kehottaa itseään fysikaaliseen tarkastelutapaan eli näkemään elämänsä tapahtumat luonnon tapahtumina. Sellaisina niihin on helpompaa suhtautua ilman häiritseviä itsekeskeisiä arvoarvostelmia ja kiihkeitä tunteita. Pahat ja vastenmieliset asiat asettuvat samalle tasolle hyvien ja miellyttävien kanssa. Kaikki tapahtumat kuuluvat mahtavaan luonnonprosessiin, jossa ihmisen osana on kestäminen ja myöntyminen, ehkä ihailukin.

Schopenhauerin mukaan filosofi kirjoittaa ensisijaisesti itselleen ja omaksi hyödykseen -- sofisti taas muille, koska luulee saavansa heiltä mitä tarvitsee. Juuri tästä on Aureliuksella kyse.

Mutta filosofisella kirjoituksella voi ja oikeastaan pitääkin olla myös julkinen luonne, koska joku toinen voi saada siitä iloa ja hyötyä. Vaikeutemme ja ongelmamme ovat usein melko samanlaisia, ja yhden mietiskelyt voivat auttaa muita eteenpäin. Esimerkiksi Aurelius on rohkaissut lukemattomia ihmisiä. Julkisuuden kautta myös kirjoittaja voi saada muilta hyödyllisiä neuvoja ja pohdinnan aiheita.

Seneca sanoo eräässä kirjeessään Luciliukselle kärsivänsä samoista vaivoista kuin tämäkin. “Joten kuuntele minua aivan kuin puhuisin itselleni”, hän kirjoittaa. Seneca sanoo, että he ovat ikään kuin vierekkäisissä sairaalan pedeissä, ja hänen puheistaan saattaa olla apua myös Luciliukselle.

Seneca ja monet muut antiikin filosofit ymmärsivät filosofian sielunhoidoksi. Minä ajattelen samoin. Filosofia on sielulle samaa mitä lääketiede ruumiille.